#25173: - Re: Re: Kiinnittyminen, genetiikka ja ympäristön vaikutus

"Totta puhut: Mallisi on niin lavea, ettei sillä oikein ole mahdollisuutta päästä kiinni asian ytimeen. Spekulatiivinen se myös on. On ihan liikaa äitiin tai isään kiinnittyneitä lapsia, joista on tullut perusheteroita, toki ehkä varustettuina puutteelisilla ihmissuhdetaidoilla."

Se, mikä lienee varmaa on, että ihmisellä kuten muillakin elävillä olennoilla on lähtökohtaisesti sisäänrakennettuna tarve ja pyrkimys lisääntymiseen eli suvunjatkamiseen. Siitä pitää libido (seksuaalinen tarve) huolen, mutta se ei ole koko totuus. Muitakin voimia on elävällä sisäänrakennettuna, jotka yllyttävät lasten hankintaan - vauvakuume (tai koiran valeraskaus) esimerkiksi, pääosin hormonaalisia, mutta ainakin vauvakuumeen osalta myös tietyn sosiaalisen vaikutuksen alaista.

Sen ilmentymänä lienee myös monen homon (homouden olemukselle tavallaan ristiriitainen) halu perustaa perhe ja hankkia jälkikasvua, tavalla tai toisella. Mutta jos ei luonto "rakastaisikaan" variaatioita, se ainakin runsaudessaan tuottaa niitä. Mikäli nämä variaatiot ovat "epäonnistumisia" vai muutenkin elämälle luonteenomaista uusille alueille leviämisen ominaisuutta, siitä voidaan sitten olla eri mieltä. Tässä mielessä koen homouden variaatioksi perusteemasta, pikemmin kuin omaksi kantamuodoksi. Sen puolesta puhuu myös suhteellisen pieni esiintymisprosentti (joskaan se ei sitä todista).

En ole esittänyt mitään ehdotonta "kiinnittymisen" kaavaa, vaan olen tarkastellut "kiinnittymisen" yleistä luonnetta. Ja kuten olen korostanut, antamani esimerkit eivät ole mitään ehdottomasti toteutuvia lakeja, vaan oletusarvoisia ihmiskontaktien tunneperäisten taustatekijöitä. Saan sellaisen vaikutelman, ettet oikein miellä "kiinnittymistä" siten, kuin minä sen koen. Esimerkiksi käyttäessäsi termiä "liikaa kiinnittynyt": "kiinnittyminen" on joko-tai -ilmiö, eikä siis toimi "nollasta sataan tai siltä väliltä". Se on kahden ihmisen kyky tavoittaa henkisellä tasolla toisensa, muodostaa luottamuksen ja välittämisen lujan kytkennän, tai sitten siihen ei kykene.

Tuo, mitä kutsut "korvikehomoksi" tai -lesboksi viittaa siis tarpeeseen etsiä itselleen isä- tai äitihahmoa, josta on kokenut jääneensä paitsi, kuten antamassani elokuvaesimerkissä viestissä #25129. Elokuvassa isähahmoa etsii tyttö, joten hänen seksuaalinen lähestymisensä on automaattisesti heteroutta, mutta mitä jos kyseinen lapsi olisi ollut poika? Voi tietysti spekuloida sillä, että jos poika haluaisi lähestyä miestä myös seksuaalisesti, hän olisi tietenkin "syntyjään" homo, mutta olen melko vakuuttunut siitä, että voi olla, ettei pojalla vielä siinä vaiheessa ole mitään muuta tarvetta kuin tulla huomatuksi ja hyväksytyksi (ehkä korkeintaan sitten jonkinlainen luontainen "valmius" lähestyä miehiä seksuaalisesti).

Jos osaa asettua ahdistuneen ja eksyksissä olevan ihmisyksilön asemaan, saattaa aavistaa, mitä lapsen tunnemaailmassa tuollaisessa tilanteessa jyllää. Lapsella ei seksuaalisuus ole vielä mitenkään valmiiksi kiteytynyt kokonaisuus - hänellä saattaa olla hyvinkin epäselvä kuva sisällään myllertävistä tunteista ja tuntemuksista, varsinkin jos hänen elämänsä muutenkin on ollut myllerrystä - vaan se on kuin valtava määrä irrallisia langanpäitä, jotka etsivät kiinnittymiskohtaa. Tuohon yleiseen tunnemyllerrykseen sekoittuvat helposti myös seksuaaliset tuntemukset, kuten elokuvan tytöllä. Miksei siis silloinkin, jos hän olisi ollut seksuaalisen elämänsä kynnyksellä oleva poika.

Seksuaalisen halun pakotus voi olla todella voimakasta, ja "sopivassa" tilanteessa (se ei siis välttämättä edellytä mitään "kriisiä" tai "ahdistusta", vaan vaikkapa vain sopivaa tilaisuutta) yksilö saattaa olla valmis sukupuoliseen debyyttiin tilannetta sen kummemmin miettimättä. Hän saattaa seksuaalisella käyttäytymisellään vaikkapa ostaa itselleen hyväksyntää, sitä kuitenkin itse tiedostamatta. Sen jälkeen tie on avoin edettäväksi, ja olosuhteet johtavat helposti toiseen, sitä yleensä sen kummemmin miettimättä.

"On ihan liikaa äitiin tai isään kiinnittyneitä lapsia, joista on tullut perusheteroita".

Niin, tarkoitat varmaan äitiin kiinnittyneitä tyttöjä ja isään kiinnittyneitä poikia, jotka silti ovat heteroita? Tämä selittyy varmasti sillä (ellei tuolla "korviketoiminnalla"), että kun kerran on saanut tilaisuuden onnistuneeseen "kiinnittymiseen", hän sen jälkeen kykenee "kiinnittymään" kehen tahansa, joka itse kykenee tulla häntä vastaan - ellei koe aversiota tätä kohtaan - ja sitä kautta todennäköisesti lähtökohtaisesti hakeutuu kohti ja toteuttaa edellä mainitsemaani "elämän perusasetelmaa", eli suvunjatkamiseen soveltuvaa seksuaalisuuden ilmentymää tai sitten jopa biseksuaalisuutta, johon asetelma myös tarjoaa hyvät edellytykset).

Täytyy myös muistaa, että Kinseyn asteikon mukaan ihminen ei ole joko-tai seksuaalisen suuntautumisensa suhteen, vaan sijoittuu yksilötasolla johonkin kohtaan tällä portaattomalla asteikolla, jonka ääripäissä on "puhdas" homous ja heterous, ja välimaastossa enemmän tai vähemmän biseksuaalinen olemus. Tämä teoria puoltaa mielestäni vahvasti "kiinnittymisen" teoriaa juuri siinä, että ihminen periaatteessa on alkujaan valmis sijoittumaan mihin tahansa tällä asteikolla, mutta olosuhteiden (ympäristön vaikutuksen ja kokemusten) vaikutuksesta tunneperäisesti sitten "asettuu" johonkin tiettyyn kohtaan tällä portaattomalla asteikolla. Itse lisäisin asteikkoon vielä kaikki muutkin seksuaalisen halun suuntauksen muodot, mutta pikemminkin sivuhaaroina kuin tiettynä perusasteikon kohtina.

"Minusta loogisin tieteen maailmassa esitetty, näyttöön perustuva malli on, että on olemassa joitakin geneettisesti altistavia yhdistelmiä, jotka voivat olla toisistaan jossain määrin poikkeavia. Toisaalta näistä sikiöistä sitten osa altistuu hormonimyrskyyn, joka ohjaa kehityksen homouteen. Osalla näin ei käy, mutta heistä voi tulisi tämän mallin mukaan jossain määrin feminiinisiä miehiä."

Olen samaa mieltä tästä perusasetelmasta. Hormonaalisten tekijöiden kautta osa poikalapsista eivät "miehisty" siinä määrin kuin poikalapset yleensä, ja heillä on todennäköisesti suurempi "riski" myöhemmin tulla homoiksi. Että kaikista ei tule (ja tämä on tärkeä huomio, sillä tätä hormonitapahtumaa on käytetty selityksenä homouden "synnynnäisyydelle"), johtuu mielestäni juuri siitä, että tässä ei vielä ratkaista sukupuolisen halun kohdistumista, vaan pelkästään sukupuoli-identiteetin fyysinen taustatekijä.

Tarkoitan, että sikiö kehittyy fyysisesti miespuoliseksi, mutta tämän "epämiehellistymisen" takia yksilöllä on heikko mieheyden kokemuksen fyysinen tausta-asetelma, mikä vuorostaan vaikuttaa siihen, miten hän kokee ja tuntee, ja sitä kautta miten hän käyttäytyy. Tuleva seksuaalinen käyttäytyminen ohjautuu siis tältä pohjalta, mutta mihin suuntaan, sen tulee ratkaisemaan olosuhteelliset tekijät. Hänestä ei siis välttämättä tule homoa (eikä usein tulekaan), vaikka hän on identiteetiltään enemmän "nainen" kuin verrokkimiehet. Homoiksi tulevat ehkä vain ne, jotka elämän olosuhteista siihen jostakin syystä ajautuvat.

"Joka tapauksessa aivoihin muokkautuu tietynlainen rakenne hyvin varhaisessa vaiheessa, todennäköisesti ennen syntymää. Ja kuten olemme todenneet, aivojen tämänkaltaisia toimintoja on äärimmäisen vaikea purkaa - samoin kuin esimerkiksi ennen syntymää määräytyneeseen ihmisen perusmentaliteettiinkaan on käytännössä mahdotonta vaikuttaa."

Tässä ollaan mielenkiintoisten ilmiöiden äärellä. Olen itse paljon pohtinut tuota "temperamentin" olemusta, ja myönnän ilman muuta, että eri yksilöt vaikuttavat alusta alkaen olevan luonteeltaan (eli käyttäytymiseltään) erilaisia. Osaltaan olen ollut taipuvainen veikkaamaan sikiöaikaista hormonialtistusta (esim. juuri äidin kokema stressi!) tämän erilaisuuden aiheuttajana, mutta sehän ei tietenkään sulje pois muita synnynnäisyyden tekijöitä.

Minusta kuitenkin lopputuloksen kannalta on olennaista tässäkin tapauksessa se, miten tähän temperamenttiseen erilaisuuteen heti alussa suhtaudutaan, ja miten nämä käyttäytymisen erilaisuudet kohdataan. Vuorovaikutuksessa kun ovat tyypillisiä tietyt itseään toteuttavat ja vahvistavat kehät, eli esimerkiksi leppoisaan lapseen suhtaudutaan luonnollisesti leppoisasti, kun taas villi tai levoton lapsi kohtaa oletettavasti ympäristöstään levottomuutta ja ärtyisyyttä. Alkuperäiset erot eivät välttämättä siis edes ole kovin isoja (ne voivat johtua jopa vain tilapäisluonteisista asioista kuten kipuisuudesta tai pelästymisestä tms.), mutta vuorovaikutus ympäristön kanssa toimii kuin vahvistin, ja jatkuessaan melko todennäköisesti lukittuu sille ominaiseen käyttäytymiskuvioon.

Tällaisten automaatioiden purkaminen on helppoa varhaisessa vaiheessa, mutta kouluhäiriköksi ehtinyt tai epäsosiaalisuuteen urautunut henkilö ei enää niin helposti muutu. Tarkoitan, että "villi" luonnekin tasoittuu, jos se heti kättelyssä ja siitä eteenpäin kohdataan määrätietoisen rauhallisesti, ja "velttokin" luonne aktivoituu kannustavassa ympäristössä. En peräänkuuluta kasvatuksessa mitään vouhkaamista ja hössötystä, vaan asiallista ja ymmärtäväistä suhtautumista, sekä herkkyyttä aistia lapsen käyttäytymisen taustalla olevia mahdollisia vaikuttimia, ja kykyä kohdata ne hedelmällisellä tavalla.

"Synnynnäistä" (tai ainakin lopullista) temperamenttia vastaan puhuu myös se tosiseikka, että moni levoton lapsi kuin taikaiskusta saattaa rauhoittua tullessaan tiettyyn ikään tai jos olosuhteet huomattavasti muuttuvat hänen ympärillään. Samoin moni rauhallinen lapsi saattaa jossakin vaiheessa saada ihan uuden "menovaihteen" silmään. Uskoakseni ihminen kokee itsensä yleisesti staattisemmaksi kuin mitä hän todellisuudessa on. Ehkä tämä staattisuus on ihan vain olosuhteiden ja omakuvallisen käsityksen vuorovaikutteinen itseään toteuttava harha?

Mitä aivojen muokkautumiseen tulee, uskon että kyseessä on pitkällinen kasvukehitys, joka varmasti alkaa jo sikiötasolla. Kun tiede toteaa, että tietyn ominaisuuden kantajalla on usein tietyn oloisia variaatioita aivorakenteessaan, uskon että moni ajattelee että "no siitähän se sitten johtuu". Itse olen useammin taipuvainen ajattelemaan, että "sekö sen seuraus sitten onkin". Kyseessähän on kaksipiippuinen juttu, eli ei ole niin helppoa tietää, oliko ensin muutos, joka aikaansaa käyttäytymistä, vai että muuttaako käyttäytyminen fyysisiä rakenteita. Ainakin aivon "kytkentäkaaviot" selvästi kytkeytyvät vasta käytössä ja sen ohjaamana.

Tästä seuraa tietenkin kysymys siitä, onko tällainen jo muodostunut "kytkentäkaavio" enää jälkeenpäin purettavissa ja korvattavissa toisella kaaviolla. Kun kerran jotakin on oppinut, sen muuttaminen toiseksi on tunnetusti vaikeata. Mutta mahdotonta se ei ole, paitsi ehkä tietyissä erityistapauksissa. Kuten aiemminkin totesin, jos aivon vaurioitumisen takia on menettänyt jonkun perustavanlaatuisen kyvyn, sen voi työllä ja tuskalla oppia kuteinkin uudelleen. Aivoilla on kyky ottaa uusia alueita käyttöönsä, vaikka sitten saman toiminnan uudelleen oppimiseksi. Miksei sitten vanhoja rutiineja voisi korvata uusilla ihan suoraankin, vaikka ne olisivatkin aivoihin alkuperäisessä muodossa "lopullisesti" kytkeytyneet? Ongelmana saattaisi olla se, että silloin tämä vanha kytkentä on vielä aivoissa tallella ja pääsee siksi edelleen vaikuttamaan. On kuitenkin uskoakseni riittävästi todisteita sille, että ihminen pystyy oppimaan vanhojakin taitoja uudella tavalla niin halutessaan.

Jos homous ei ole kokonaisuudessaan synnynnäistä, vaan osittainkin olosuhteiden ohjaamaa "ehdollistumista", en näe mitään syytä sille, etteikö siihen voisi tällä periaatteella myöhemmin halutessaan vaikuttaa. Siinähän ei ole kyseessä kuitenkaan mikään "maailmaa mullistava" muutos, vaan pelkästään tunnetason ihmiskontakteja ja sukupuolisen tarpeen tyydyttämistä koskevat uudelleenjärjestelyt. En sano, että tämä olisi helppoa, mutta uskon sen olevan täysin mahdollista.

Perinteisen "eheytyksen" aiheuttamat mahdolliset traumat eivät johdu muutoksesta (sellaistahan ei niillä keinoilla ole ymmärrettävästi edes saavutettu) tai edes sen yrittämisestä (mikä on ihan oman vakaumuksen siivittämää mekaanista toimintaa), vaan asetelmaan liittyvistä syyllisyyden, häpeän, ahdistuksen ja ulkoisen pakon käyttämisen sekä mahdollisesti kyseenalaisten metodien aiheuttamista yhteisvaikutuksista. Muuttuminen itsessään ei ole vaarallista, siihen liittyy vain uutuuden pelkoa ja siitä johtuvaa todennäköistä vastahakoisuutta.

"Ympäristö vaikuttaa sitten paljon kaikenlaiseen muuhun, kuten kykyyn lähestyä kiinnostuksen kohdetta tai pysyvän parisuhteen muodostamiseen."

Mikä tai mitkä tekijät seksuaalisen halun kohdistamisessa olisivat esteenä sille, ettei ympäristö voisi vaikuttaa myös siihen (yllä jo käsittelemieni lisäksi)? Onko seksuaalisen halun kokemus todella niin paljon "syvempi" juttu kuin esim. mieltymys parsakaaliin (tai aversio sitä kohtaan, jolloin ei halua sitä vaan makkaraa), näiden "kiinnittymiseen" ja olosuhteiden muokkaamiseen liittyvien pohdiskelujen valossa? Kyseessähän on oikeastaan seksuaalisessa mielessä se, koenko naiselliset fyysiset ominaispiirteet puhuttelevammaksi kuin miesten vastaavat (tai koenko jompaan kumpaan vastenmielisyyttä).

Jos itse koen seksuaalisen haluni kohteen hyvin selväksi ja ehdottomaksi, onko se merkki siitä, että se on minuun pysyvästi valettu ominaisuus - vai voisiko se johtua siitä, että olen vain oppinut kokemaan sen niin?

Ehkä on ihan totta, että paljon puhuttu "homofobia" todellakin (ainakin niiden kohdalla, jota sitä todella foobisena kokevat) on vain sisäisen tiedostamattoman tarpeen neuroottisen peittelyn ilmentymää. Ehkä tämä neuroottinen suhtautuminen on yleisempää kuin kuvittelemmekaan. Ehkä homotkin kokevat (vastaavasti ainakin joidenkin kohdalla) samalla tavalla heteroutta kohtaan?

Ehkä kaikki olisimme pohjimmiltamme kykeneväisiä biseksuaaliseen käyttäytymiseen tai ainakin vapaaseen ja omaehtoiseen valintaan - elleivät tunnerakennelmamme olisi olosuhteiden vaikutuksesta muodostuneet esteeksi?