#22127: - Re: Re: Psykologia, usko, armo ja eheytyminen

Tarkoitin "toistomaanikolla" henkilöä, joka yhtä mittaa nakkelee mielestään sopivia raamatunlauseita tai muita kirjoitettuja "totuuksia" muille perusteluina tai neuvoina. Henkilöä, jonka kanssa ei voi puhua normaalisti asiaa, vaan joka jakelee "valmista viisautta" kuin armonpaloja ympärilleen. En sano, että hän näillä "säilötyillä totuuksilla" olisi aina väärässä, mutta se antaa väkisinkin toiselle osapuolelle käsityksen, ettei hän ole yhteydessä toisen ihmisyksilön kanssa vaan aforismiautomaatin kanssa.

Suorastaan huvittava on ajatus, että kaksi tällaista henkilöä asuisi yhdessä ja heidän yhteiselämänsä ja vuorovaikutuksensa olisi kuvatunlaista valmiiden viisauksien jatkuvaa keskinäistä vaihtamista. Ehkä tämä esimerkki auttaa ymmärtämään, miksi raamatunlauseita suoltava ihminen koetaan kiusalliseksi, vaikka kuinka toimisi hyvän hengen ohjauksessa.

Niin, uskonnostakin voi tulla "riippuvaiseksi", jos se antaa henkilölle samanlaisen todellisuudesta vieraannuttavan psyykkisen turvan kuin mikä tahansa muu riippuvuuden aiheuttaja. Kaikesta voi periaatteessa tulla riippuvaiseksi, mikä antaa ihmiselle tyydytyksen ja mielihyvän tunnetta. Turvan ja hyväksymisen tunteet ovat erittäin suuria mielihyvän lähteitä niitä janoaville.

Totta myös, että ihmisellä on taipumusta itsepyhitykseen ja itsetyytyväisyyteen. Sen syntymekanismista kirjoitin jo aikaisemmin. Tieteen suvereeniuden kokemus voi olla samasta kokemuksesta kumpuavaa, ehkä enemmän tieteen kannattajille kuitenkin kuin itse tieteentekijöille. Tämä suvereeniuden tunne näkyy erittäin selvästi, kun verrataan tiedettä uskontoihin. Se ei välttämättä ole aiheellista, sillä tiede liikkuu kognition alueella, kun taas uskonto enemmän emootiotasolla.

Tapaankin sanoa, että tiede ei koskaan tule löytämään Jumalaa, sillä Jumalan löytää vain tunteillaan.

Mikään tunne - ei häpeä eikä pelkokaan - ole pelkästään huono. Itse asiassa kaikki tunteet ovat hyviä ja tarkoituksenmukaisia. Niiden haitat tulevat siitä, että ne saavat ihmisen hallintaansa, että ne jumittuvat, syystä tai toisesta. Tästäkin olen jo kirjoittanut tunnelukkojen yhteydessä.

Minulla on oma näkemykseni "perisynnistä", jonka yritän tässä lyhyesti kuvata. Ihminen syntyy "puhtaana" olentona, hänellä on elämän halu ja positiivinen odote. Häneen kohdistuu kuitenkin heti syntymänsä jälkeen (ja minulle syntymä on se biologinen hetki, ei fyysinen äidistä erkaantuminen, mikä on vain siirtyminen) ulkoapäin vaikutteita, häneen suhtaudutaan alusta alkaen jollakin tavalla. Hänen "puhtaus" ei säily kauaa, sillä hän "saastuu" ("kontaminoituu") ympäristön kielteisistä vaikuttimista vähitellen enemmän ja enemmän, tapauksesta riippuen.

Tämä kielteisyys, jolla tarkoitan sekä laiminlyöntiä että epäsuotavaa ja suorastaan vahingollista kohtelua, vaikuttaa lapseen muuttaen häntä kielteiseen suuntaan, sitä enemmän mitä enemmän hän sitä kokee. Hän saattaa oppia käsittelemään ja "sulattelemaan" kielteisyyttä, toiset tehokkaammin, toiset huonommin, mutta jokaiseen se jättää omat jälkensä.

Enemmän tai vähemmän ihminen sitten omii ja ilmentää tätä kielteisyyttä omassa elämässään, ja kohdistaa sitä vaihtelevasti myös muihin. Saadessaan omia lapsia hän sitten on samassa asemassa kuin ne, jotka hänet aikoinaan ottivat vastaan, eli hän toimii tämän "saasteen" uutena levittäjänä tulevalle sukupolvelle, omille lapsilleen.

Tämä "pahuus" siis saastuttaa sukupolven toisensa jälkeen, se periytyy sukupolvelta toiselle. Jos tätä pahuutta kutsutaan synniksi, se on periytyvää syntiä eli perisyntiä.

Vertaus hammasplakkiin on hyvä yksilötasolla tai yhteisötasolla, miten tämä "pahuus", jos se saa kasvusijaa ihmisessä, lisääntyy tekojen ja kokemusten muodossa. Vertaus virukseen voisi myös olla hyvä, sillä paha siirtyy helposti ihmiseltä toiselle.

Perisynti ei ole kuitenkaan "perintö ihmiseksi syntymisestä", vaan Raamatunkin mukaan johtuu siitä, että Aatami rikkoi Jumalaa kohtaan syntiinlankeemuksessa. Tämä onkin tavallaan juuri sitä mistä kerroin, eli ihminen ei ole syntyessään paha, vaan hän tulee itse valitsemaan pahuuden tien, kun se hänelle ojennetaan. Paha olo johtaa pahoihin tekoihin - ellei tätä tiedosta.

On aivan totta, että ihmisen vapautuessa tästä pahuuden kuormasta ("armon" tai "eheytymisen" kautta) hänestä katoaa tarve tehdä tietoisesti ja alitajuisesti pahaa. Silloin lakia ei enää tarvita, jos lailla tarkoitetaan ulkoista moraali- ja käytöskoodia. Ihminen tuntee silloin vaistomaisesti, mikä on oikein ja mikä vahingollista. Laki on pakko, mutta ymmärrys ja paluu syntymähetken "puhtauteen" on aito vapaus.

Haluan näin osoittaa, että tähän vapauden tilaan pääsee useampaa kuin yhtä tietä. Kukin valitkoon oman tiensä, kunhan päämääränä on vapautuminen kaltoin kohtelun, turvattomuuden, sivuutetuksi tulemisen ja ymmärtämättömyyden seurausten kahleista.

#22143: - Re: Re: Re: Psykologia, usko, armo ja eheytyminen

No,  pikkusen erilainen on tuo käsitys "tomun luonteesta"  l.perisynnistä,  mutta ihan mielenkiintoinen ja looginen ajatuksena  tuokin on,  mitä esitit.   

Sanan kanssa voi tietysti lähimmäisille tulla hankaluuksia.  Kun se alkaa avautua,  se on niin pohjaton ja mahtava,  että on todella vaikea olla siitä hiljaa.  Mutta on hyvä tiedostaa se lainalaisuus,  että sana haastaa aina kuulijansa.  Se ei koskaan jätä kylmäksi.   Mites sitä nyt sanotaankaan,  suutun ja /tai muutun.  

Niin kuin sade ja lumi,  jotka taivaasta lähtevät,  niin on  minun sanani,  ei se tyhjänä palaja,  vaan tekee sen kuin minä ...?   olen.    Tässä meni vähän käännöksetkin sekaisin.  En millään muista mistä tämä kohta on.  Jäi mieleen tuo vanha teksti,  jonka Riitta Uosukainen luki valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa  joskus vuosituhannen vaihteessa.

Meillä on lähes kaikilla myös muisto siitä ajasta,  kun se on ollut pakkopullaa,  ja uhkaavaa,  ja vaativaa,  ja mitä vielä?