#16105: - Re: Re: Re:

Lausuin eka kommentit tuon tekstin ja videon  ensimmäisen puheen ylimalkaisen kuuntelun  jälkeen. ( En ajatellut katsoakkaan kokonaan,  mutta tein sen sitten kuitenkin).

Tuossa videon  lopussa ymmärsin ehkä Chambersin ajatuksen tiivistetysti:  luopumalla yhteisönsä jäsenten  kontrolloinnista
hän vapauttaa heidät normaaliin seurakunta- elämään.  Minusta tämä on ainoa oikea tapa toimia.  Seurakunta ei voi perustua mihinkään suuntautumisiin,  pysyäkseen terveenä.  Kyllä sen on perustuttava  sille pohjalle,  mihin seurakunnat yleensäkin perustuvat. Muuten ne likoavat omissa liemissään,  mitä sitten ovatkaan.

Näin lyhkäsesti sanottuna.   --  Hyvä johtaja pystyy kritisoimaan omaa suhtautumistaan.  (Harvoinhan näin tapahtuu silti.) Suhtautuminen lähimmäiseen varmasti muuttuu lähes 40:ssä vuodessa monia kertoja ihmisen kasvun myötä.  Käsittäisin,  että tästä erityisesti olisi kysymys.  Ootko eri mieltä?

Hengellinen kasvu herkistää kuulemaan omantunnon ääntä.   Jos keskitytään ruotimaan tällaisen vaikean elämänalueen vaikeuksia,  loukkaantumiselta tuskin voidaan edes välttyä.   Kristitylle anteeksipyyntö on luonnollinen tapa päästä eteenpäin. Kysymys kuuluukin, onko sanan tultava tässä muodossa? Vai aivan siinä normaalissa seurakunta- elämässä,  jossa se on yksilöimättömänä helpompikin vastaanottaa.

Mukana on myös  pitemmälle menevää itsekritiikkiä. Olen ihan samaa mieltä,  että muutosta siinä mielessä,  kuin odotetaan,  ei suuntautumisessa välttämättä tapahdu, vaan ihmisen kiusaukset voivat pysyvä tällä alueella.  Mutta  mikä on olennaista,  ne eivät hallitse ja orjuuta,  vaan elämän keskipiste on muualla! Muuten tärkeän havainnon esitti kerran eräs norjalainen tätä aluetta pohtinut mies,  sanoessaan,  että kyllä naimisissakin olevalla on syviä,  voimakkaita kiusauksia luisua sivuun avioliitostaan.  Ja näinhän varmasti on.

Chambersin ajatukset eivät olleet kuitenkaan ainoita.  Muista emme nyt varmaan kuule tässä yhteydessä. Kyllä säälittää tämän uutisparan tullessa yksioikoisen maailman lehdistön käsittelyyn.  Ei siinä syvällisemmin asiaa kylläpohdita.  Se on juu tai ei.

Siitä kohden,  jossa Chambers punnitsi pelon olleen liikaa toimintansa motiivina,  tuntuis, että täytyisi kuulla hiukan lisää,  tai uudestaan,  ennenkuin osaa ottaa kantaa. On vaikea muuten arvostella tätä toimintaa,  koska sen ulkoisiakaan puitteita ei oikein täällä tunneta. Että mitä työ käytännössä on.

Se ei ehkä olekkaan painottunut keskinäiseen kokemusten jakamiseen,  tällaiseen olisi hyvä olla mahdollisuus ainakin joissakin elämän vaiheissa.

 

 

 

#16106: - Re: Re: Re: Re: En ajatellut

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hyvä, että puoskari kykenee tunnustamaan totuuden.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

#16106: - Re: Re: Re: Re:  

 

"Hengellinen kasvu herkistää kuulemaan omantunnon ääntä. Jos keskitytään ruotimaan tällaisen vaikean elämänalueen vaikeuksia, loukkaantumiselta tuskin voidaan edes välttyä. Kristitylle anteeksipyyntö on luonnollinen tapa päästä eteenpäin" Miten hengellinen kasvu voi herkistä kuulemaan ...... .? Jos ihmiselle on syötetty jakeita joka luukusta niin omantunnon ääni on suoraan verrannollinen niihin. Henkinenkasvu ei taasen rajoita ihmistä vaan edesauttaa sydämen äänen kuulumiselle. Kasvua tapahtuu ihmisessä joka tapauksessa teet mitä tahansa. Kasvuhan ei ole suoraan verrannollinen kenenkään arvomaailmaan vaan suurempaan kokonaisuuteen jota myös kristustietoisuudeksi kutsutaan. Tämä anteeksipyyntö on mielenkiintoinen asia. Kumpi on eheyttävämpää ja kypsempää, pyytää anteeksi koska kirja niin käskee vai pyytää anteeksi koska ymmärtää sen merkityksen? Minut rikkoi itselleni tärkeä ihminen. Anteeksipyyntö ja selitys olisi helpottanut eheytymistäni mutta sen sijaan sainkin ja saan edelleen kristillisessä hengessä puukkoa selkään näidenkin palstojen kautta. Oma kasvuni vaati oman hetkensä, mutta on huvittavaa lukea asioita Jeesuksen hengessä kun näkee ettei se todellakaan toteudu. Parhaimmat vanhurskastelijat keskittyvät enemmän toisten moralisointiin kun itsensä kehittämiseen. Voihan se olla niinkin että kun sattuu itseä niin paljon niin huomion fokusointi toisaalle helpottaa.